Olen viimeaikoina pohtinut tästä asiasta kirjoittamista hyvinkin paljon ja nyt päätin pari riviä asiasta skriivata.
Tiedän myös, että ihan liian vähän olen (/olemme) kirjoitelleet, mutta koitetaan panostaa tähän(kin) asiaan hiukan enemmän.
Ilmoittauduin partioon tänä(kin) syksynä. Oli muuten 19.kerta.
Aika paljon näkemykseni partiotoiminnasta on kuitenkin tuona aikana muuttunut.
Rehellisyyden nimissä viimeisen parin vuoden aikana olen miettinyt aika-ajoin, haluaisinko edes, että omat lapseni partiota tekisivät kovinkaan "korkealla" organisaatiossa. Korkealla on lainausmerkeissä, koska minusta korkeimmalla tulee olla aina lippukunta.
Miksi olen pohtinut jotain näin kummallista, minä, joka olen elänyt partiolle, joka ei ole menettänyt sille vain kättään, vaan koko olemuksensa. Niinpä, hyvä kysymys.
Olen vilpittömästi, ja ehkä siis joidenkin mielestä sinisilmäisesti uskonut siihen, että partiossa asioita tehdään yhdessä ja ollaan samalla puolella. Olen uskonut ja luottanut siihen, että tässä harrastuksessa tuetaan ja kannustetaan toisiamme.
Keskustellaan näkemyseroista ja tehdään valintoja, kompromisseja ja mennään eteenpäin samaan suuntaan.
Olen ajatellut, että tässä harrastuksessa oppii, kehittyy ja kasvaa ja kyllä, saa myös epäonnistua ja sitten jatketaan eteenpäin yhdessä.
Ikäväkseni olen huomannut, että näin ei aina ole. On paljon ihmisiä, jotka pettyvät, joiden jalkojen alta suorastaan vedetään mattoa, joiden panosta ei huomata tai huomioida, jotka kokevat, etteivät riitä, ole tarpeeksi hyviä tai kelpaa.
Miksi? Mitä ihmettä on tapahtunut, oonko mä kasvanut aikuiseksi partiomaailmaan, jossa näin ei olekaan? Onko asiat muuttuneet? Onko oma ajatusmaailmani synkistynyt, missä mättää? Vai mättääkö?
Onko kukaan muu nähnyt tälläisiä kohtaloita? Ja miksi?
Samaan aikaan, kun me tarvittaisiin enemmän aikuisia lippukuntiin, luottiksia piireihin ja keskusjärjestöön, kuin ehkä koskaan ennen, samaan aikaa me unohdetaan tukea toisiamme. Muistetaan ehkä joskus kiittää, jos kaikki, siis aivan kaikki, menee putkeen, mutta ei oikeasti muisteta kiittää jo hiukan pienemmästäkin, saati kysyä, miten jaksat, voinko auttaa.
Yleistänkö liikaa? Varmasti.
Mutta mitä ihmettä me hei tehdään?
Miks me meinataan uhrata juuri se asia, joka on meidän elinehto, voimavara ja vahvuus, yhdessä tekeminen?
Minä uskon, että me saadaan paljon aikaan, yhdessä tekemällä, toisiamme tukemalla ja kantamalla vastuuta itsestä ja muista. Ja ei, en tarkoita, ettei saisi olla näkemyseroja, niitä toden totta tarvitaan.
Toivon vaan, että jokaisessa lippukunnassa, jokaisessa piirissä ja yhteisessä keskusjärjestössämme on tilaa mielipiteille ja niiden arvostamiselle.
Meillä kaikilla on sama päämäärä, reitit saavat olla erilaisia, kunhan ei tallota muiden polkuja, eiks joo :)
Joskus on vaikeaa muistaa sitä itsekin, mutta minä oikeasti aion panostaa enemmän siihen, että arvostan kaikkea ja kaikkia jotka tekevät pyyteetöntä työtä partiotoiminnan eteen ja jos mulla on kommentoitavaa, kysyttävää t ai nuristavaa, niin koitanpa muistaa kysyä/kommentoida/nurista rakentavasti ja kannustavasti.
Pliis, tehdään kaikki niin! Ja jos en jossain näin toimi, muistuttakaa mua siitä, kiltisti :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti