Varoitus: Sisältää avautumista. Joskus vaan on niin vaikea kestää egoilua.

Tää kevät on ollut melkoisen vauhdikas ja siihen on mahtunut monenlaista tekemistä, monenlaisia mielipiteitä, monenlaisia toiveita, monenlaisia näkemyksiä ja monenlaisia lopputuloksia, monenlaisia onnistumisia, uusia tuttavuuksia, uusia elämyksiä. Mahtia!

Tän kaiken keskellä mua on ärsyttänyt ihan hurjasti yks asia, josta avaudun nyt.
Nimittäin egoilu. 
Itsensä korostaminen tilanteessa jossa siitä on hyötyä ja vastuun pois vierittäminen muualle, kun homma ei etene.
(Mietin kyllä, et onko tästä tarpeellista kirjoittaa, mut teksti sisältää myös mun henkilökohtaisen lupauksen ja kaipa sitä saa joskus hiukan purnatakin? Ja tähän oon törmännyt aika monta kertaa, monessa eri tilanteessa, siispä herättelen hiukan meitä kaikkia :) )

Mun on pakko myöntää, että joskus olen todella huono ihminen, enkä kestä sitä että asiat ei etene tai niissä otetaan takapakkia. Enkä ainakaan kestä sitä, että egoilu on tärkeämpää, kuin johtaminen, ohjaaminen tai tekeminen.En vaan kestä. Piste.
Enkä oikeastaan ole siitä edes kamalan pahoillani.
Voisko egoilut tehdä jossain muualla?
Joo, partiossa saa koittaa rajojaan turvallisesti, täällä oppii paljon uutta ja täällä saa epäonnistua.
Mutta eikö niitä egoiluja vois egoilla muualla? Ihan oikeasti.
Mitä me voitais tehdä sen eteen, että sisäistettäis taas paremmin se, että kukaan ei partiossa voi onnistua, eikä tarvikaan onnistua, yksin?
Musta sitä paitsi yhdessä onnistuminen on ihan himputin kivaa! Ja epäonnistumisia on kivempi surra yhdessä ku yksin.
Ainakin mun partiossa asiat tehdään yhdessä- onnistuen tai epäonnistuen, mutta yhdessä ja viime kädessä totta kai johtajat kantavat vastuun kaikesta.
Joskus sitä sontaa pitää kantaa enemmän, toisinaan vähemmän. Silti väitän, että lopputulos on plussalla ja paljon. Pääosin kun partiolaiset on kovin kilttejä ja johtajatkin päästetään vähällä. (Tää ei varsinaisesti oo kehoitus alkaa heittää sontaa lisää, ei oo pakko  ;) )

Ja tiedän itsekin syyllistyväni ylilyönteihin, en todellakaan kiellä sitä.
Mut mä lupaan nyt, että  pyrin toteuttamaan egoilu- ja pätemistarpeeni muualla ku partiossa. Ja mulle saa kertoa, jos en siinä onnistu. Ugh!

Monenlaisia mullistuksia

Helluintaita ja Kaatuneiden muistopäivää voi rauhoittua viettämään vaikka tietokoneelle, kun aurinkokaan ei tällä hetkellä paista. Kulunut viikko on pitänyt sisällään monenlaisia muutoksia: Nipan läksiäisiä vietettiin torstaina, uusi toiminnanjohtaja Kalle-Pekka tutustui samalla yhteistyötahoihin ja heidän edustajiinsa. Kesä tuli kertarysäyksellä, reilu viikko sitten oltiin vielä vahvasti kevään puolella.

Piirihallitus osallistui luonnollisesti Nils Grönbergin läksiäisiin. Itse saavuin paikalle iltapäivän loppupuolella, mutta sain kuulla, että päivä oli ollut Nipan näköinen ja tunnelma toimistolla oli välitön ja jäähyväisistä huolimatta iloinen. Jäähyväiset eivät tässä kohtaa tunnu niinkään lopullisilta, kun Nipa kuitenkin jatkaa L-S Partiosäätiön asiamiehenä ja tulemme häntä niissä merkeissä tapaamaan varmasti jatkossakin.

Nipa sai kuulla monesta suusta kiitokset kuluneista vuosista tuon torstain aikana. Menneitäkin muisteltiin, mutta silti katseet ovat vahvasti suunnattuina tuleviin haasteisiin - tästä hyvänä osoituksena oli, että nykyinen toiminnanjohtajamme seisoi tukevasti Nipan vierellä ja vakuutti pyrkivänsä hoitamaan tehtäväänsä parhaalla mahdollisella tavalla. Tästä on siis hyvä jatkaa!

Piirillämme on edessään suuria projekteja ja isoja haasteita. Projekteja suunnitellaan ja tehdään suurella sydämellä. Välillä rapatessa roiskuu ja välillä joudutaan tekemään ratkaisuja, jotka eivät välttämättä ole kaikkien mieleen tai kaikkien mielestä juuri niitä oikeita. Mukavuusalueelta täytyy toisinaan poistua tulosten saavuttamiseksi.

Olet saattanut kuulla mietelauseen "Jos et tiedä, mutise. Jos olet lirissä, delegoi.". Piiriluottiksilla on jostain syystä taipumus koota itselleen pitkähköä tehtävälistaa. Halutaan hoitaa pyydettyjä juttuja sovitussa ajassa, mutta koska vuorokaudessa on vain rajallinen määrä tunteja, aika toisinaan loppuu. Delegoinnista puhutaan paljon, mutta kuitenkaan ei haluta tai uskalleta pyytää apua tarvittaessa. Ei edes uskalleta mutista.

Toivoin eilisessä koulutuksen yhteistyöpiiripalaverissa, että uskaltaisimme sanoa ääneen, jos jokin asia on epäselvä. Johtuneeko siitä, että itselleni useat asiat ovat epäselviä, minun on uskallettava kysyä ääneen kun en jotain ymmärrä. Pelottavan usein tällaiseen "tyhmään kysymykseen" ei olekaan yksiselitteistä vastausta. Kuitenkin oletetaan, että vastaus on kaikille selvä. Kukaan ei edes mutise.

Ihmiset vaihtuvat, asioita tehdään uusilla tavoilla, on uskallettava hypätä pois vanhoista laatikoista, jotta kehitystä tapahtuu. Kuitenkaan ei pidä unohtaa, että vanhoissakin käytännöissä voi olla säilyttämisenarvoisia osia. Pitää olla rohkeutta kysyä: "Miksi tämä on tehty aina näin?" ja jaksaa kuunnella vastaus loppuun. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Paitsi joskus. Joskus kesäkin tulee yhdessä päivässä.  

Brucen jalanjäljillä - I'm on Fire!

Viimeviikolla kävi Bruce S. bändeineen täällä Turussa heittämässä ilmeisesti kaksikin keikkaa. Itselleni tarjottiin mahdollisuutta lähteä tiistain vetoa kuuntelemaan, mutta koska samaan iltaan oli jo sovittuna koulutusryhmämme toiminnansuunnittelukokous, oli tietenkin kieltäydyttävä tarjouksesta. Keikka ei varmasti ollut huono, mutta kokouksemme oli älyttömän hyvä!

Olen kuitenkin Springsteeniä sen verran kuunnellut, että helposti pään sisäisen jukeboksin kypäräbiisilistalta löytyy kipale "I'm on Fire". Liekeissähän tässä voisi olla monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että kesä on vihdoin täällä! Kaikki kevään ja kesän huisit kokemukset ovat edessä ja esimerkiksi Tammileirin, Satahangan ja kesän Ko-Gi-leirien suunnittelu on täydessä vauhdissa. Tsemppiä tekijöille!

Eilen sain osallistua piirimme Syty Partioon -ryhmän kokoukseen oman toiminnanalani edustajana. Ideoita sinkoili ilmoille ja ryhmässä oli aito tekemisen meininki. Mieleeni muistui Ko-Gi-ohjattavani muutaman vuoden takaa, joka oli ensimmäisessä allossa käynnistämässä Kasvu-projektia. Tuolloin projekti ei oikein tuntunut ottavan tuulta (vai pitäisikö sanoa tulta), mutta nyt liekki palaa kirkkaasti.

Olisi kyllä hienoa, jos vuorokaudessa olisi sen verran tunteja, että ehtisi osallistumaan piirin eri ryhmien kokouksiin ja kuulla tuoreeltaan ja ilman välikorvia, mitä niissä visioidaan ja miten niissä visiot muuttuvat konkretiaksi. Välillä kun tuntuu, että vaikka pitkiä iltoja kokouksissa istutaankin, ei työn tuloksia oikein missään näy. Näkyvätkö ne lippukunnille tai lippukunnissa? Ja ollaanko siellä liekeissä? Toivottavasti!

Eilen piirimme varajohtaja totesi, että partiotoimiston varauskalenterista päätellen partiotoiminta ei loppunutkaan paraatiin. "Piiritoiminta ei lopu koskaan", totesin. Tällä viikolla vietetään Nipan läksiäisiä, viikonloppuna koulutusryhmä tapaa hämäläisiä kollegoja YTP-toiminnan merkeissä, ensiviikolla kokoontuu PH, luottikset purjehtivat ja paraatin järjestelyihin osallistuneet kokoontuvat palautekokoukseen.

Eihän se taida loppua...

Paraati on parasta brändinrakentamista

Viime viikonloppuna Turussa järjestettiin L-SP:n partioparaati ja piirimme viisivuotista taivalta juhlistanut suuri iltanuotio. Kumpaankin tapahtumaan osallistui yhteensä miltei 6000 partiolaista, mikä on hieno osoitus partion tavoittavuudesta. Sen lisäksi, että saimme tuhansia partiolaisia liikkeelle, näyimme ja kuuluimme ympäri piiriä jo paljon ennen varsinaista juhlaviikonloppua. Paraatille altistuneiden ihmisten määrää on mahdotonta laskea.

Univormujen ja muun pönötyksen näkökulmasta näytämme dinokaudelle jämähtäneeltä ja tunkkaiselta jäykistelykerholta. Siihen eivät auta paitojen uudet värimääritykset tai huutokilpailut. Kaikesta parjaamisesta huolimatta minun mielestäni paraatissa näkyy partion elinvoimaisuus. Meitä on paljon ja me marssimme samaan suuntaan yhdessä.

Minulle jää paraativiikonlopusta aina järkyttävä tyhjiö. Toiset kutsuvat ilmiötä leirikrapulaksi, toiset endorfiinivajareiksi. Maanantaina aamukahvia juodessani heräsin todellisuuteen: olen yksin tässä maailmassa, miten selviän yksinäisestä elämästäni. Kaikki viikonloppuna koettu on kadonnut ja seuraavaksi katoaisin minä. Todellisuudessa olin sopinut lounastapaamisen kahden rakkaan ystäväni kanssa, joten todellista vaaraa syrjäytymisestä ei ollut.

Ja sitten tyhjiöitymissyihini. Ystävät, kaverit, tuttavat, uudet ystävät. Jatkanko vielä? Paraativiikonloppuna on kymmeniä ja satoja kohtaamisia tuttujen ja ventovieraiden ihmisten kanssa. Jos niistä ei voimaudu, en ole enää varma, millä askelmerkeillä pääsemme lähemmäs brändinmukaista toimintaa.

Paraatikahveilla jaetaan ansiomerkkejä kiitoksena yksittäisten partiolaisten sinnikkyydestä, peräänantamattomuudesta, tuhansista nuorisotyöhön käytetyistä tunneista ja muista uroteoista. Vuodesta toiseen seuraan tippa linssissä nimilistojen lukemista ja sitä kuinka hienot partiojohtajat käyvät saamassa aivan erityisiä kiitoksia. Jok'ikisen vieraankin ihmisen kohdalla tekisi mieli onnitella, syleillä ja kiittää kaikesta. Kaikesta. Siinä kohtaa päivää yhteenkuuluvuuden tunne on ehkä vahvimmillaan.

Minun on koko hataran kriteeristöni perusteella pakko todeta partioparaatin olevan täydellistä brändinrakentamista. Me voimaudumme ja voimautemma olemalla ja tekemällä yhdessä siellä, missä meidät nähdään. Parasta on, että tämä kaikki tehdään yksissä tuumin. Niin kuin pitääkin.

- Jussi Elo, viestintäministerinne