Univormujen ja muun pönötyksen näkökulmasta näytämme dinokaudelle jämähtäneeltä ja tunkkaiselta jäykistelykerholta. Siihen eivät auta paitojen uudet värimääritykset tai huutokilpailut. Kaikesta parjaamisesta huolimatta minun mielestäni paraatissa näkyy partion elinvoimaisuus. Meitä on paljon ja me marssimme samaan suuntaan yhdessä.
Minulle jää paraativiikonlopusta aina järkyttävä tyhjiö. Toiset kutsuvat ilmiötä leirikrapulaksi, toiset endorfiinivajareiksi. Maanantaina aamukahvia juodessani heräsin todellisuuteen: olen yksin tässä maailmassa, miten selviän yksinäisestä elämästäni. Kaikki viikonloppuna koettu on kadonnut ja seuraavaksi katoaisin minä. Todellisuudessa olin sopinut lounastapaamisen kahden rakkaan ystäväni kanssa, joten todellista vaaraa syrjäytymisestä ei ollut.
Ja sitten tyhjiöitymissyihini. Ystävät, kaverit, tuttavat, uudet ystävät. Jatkanko vielä? Paraativiikonloppuna on kymmeniä ja satoja kohtaamisia tuttujen ja ventovieraiden ihmisten kanssa. Jos niistä ei voimaudu, en ole enää varma, millä askelmerkeillä pääsemme lähemmäs brändinmukaista toimintaa.
Paraatikahveilla jaetaan ansiomerkkejä kiitoksena yksittäisten partiolaisten sinnikkyydestä, peräänantamattomuudesta, tuhansista nuorisotyöhön käytetyistä tunneista ja muista uroteoista. Vuodesta toiseen seuraan tippa linssissä nimilistojen lukemista ja sitä kuinka hienot partiojohtajat käyvät saamassa aivan erityisiä kiitoksia. Jok'ikisen vieraankin ihmisen kohdalla tekisi mieli onnitella, syleillä ja kiittää kaikesta. Kaikesta. Siinä kohtaa päivää yhteenkuuluvuuden tunne on ehkä vahvimmillaan.
Minun on koko hataran kriteeristöni perusteella pakko todeta partioparaatin olevan täydellistä brändinrakentamista. Me voimaudumme ja voimautemma olemalla ja tekemällä yhdessä siellä, missä meidät nähdään. Parasta on, että tämä kaikki tehdään yksissä tuumin. Niin kuin pitääkin.
- Jussi Elo, viestintäministerinne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti