Jokavuotinen lounaissuomalainen perinne on takana. Joka vuosi paraati herättää meissä kilpailuvietin, ahdistusta, yhteishenkeä, hymyjä ja kisavoittokateutta. Tänä vuonna ansaitun kiitoksen saivat urheiden partiolaisten ja mahtavien järjestäjien lisäksi erinomaiset puhujat. Pekka Hyysalo kehotti meitä uskomaan unelmiimme ja tavoittelemaan niitä. Kukaan ei sitä puolestamme tee. Pekka sai aiheutettua monen silmäkulmassa nykivää liikettä ja pyyhkimään poskilta muitakin kuin sadepisaroita. Pastori Arikka taas kehotti taivaan revetessä luottamaan Jumalan siunaukseen ja rakkauteen. Tehokas muistutus siitä, miten rukous voi olla lyhyt, ytimekäs ja merkityksellinen. Ja siitä, että Jumala se on niin kovin huumorintajuinen.
Paraatikeli oli poikkeuksellisen karmea. Sankariristillä partioliikkeen tulevaisuuden toivot näyttivät, mistä heitä on kiitetty. Rakeiden iskiessä olkapäähän ei hymy hyytynyt, eikä ryhti nuokahtanut. Heille oli täti-ihmisen hyvä puhua. Kahvitilaisuudessa useampi partiojohtaja veti kaulansa ympärille vähän paksumpaa huivia kuin tavallisesti. Veikkaan, että lasten ja nuorten kodeissa lämmitettiin saunat. Keli saattoi lannistaa jonkun tai luoda uusia, Tarus-sateen vertaisia, legendoja. Ken tietää, ensi vuonna saatamme paahtua helteessä, kun kerrastoja on partiopaidan alla varmuuden vuoksi viisi tai kuusi.
Toinen puoli paraatia on se haastavin juttu. Miltä näytämme eivieläpartiolaisille. Useimmat partiolaisetkin sanoisivat, että emme kovin hyvältä. Kyllä, rivit ovat suorassa ja rummut soivat enimmäkseen tahdissa. Huutokisassa todistetaan välkkyys ja voima. Ja siinä se ongelma ulkopuolisille ja joillekin partiolaisillekin sitten onkin. What to do.
Kun palkintojätski on märkä, uusi sininen juhlakenkä hiertää ja nenästä valuu kylmää räkää, ei lasta kauheasti naurata. Toisaalta auringon sopivasti paistaessa, ystävien kanssa ja suklaadonitsi näpeissä on kaikkien helppo hymyillä ja sanoa että ensi vuonna uudestaan.
Siinä on ehkäpä myös se vastaus. Me aivan liikaa aikaa partiossa viettävät aikuiset (eli alapva:t) mielellämme kerromme totuuden paraatista, oli se mikä tahansa niistä monista totuuksista. Ehkä voisimme joskus kysyä niiltä paraatiin osallistuvilta hauskannäköisiltä pieniltä tyypeiltä, joiden huivit muistuttavat sankariviittaa, suorat rivit PäPan paraatia ja joiden lipun kantaminen näyttää siltä, että poliisin pitäisi kerätä lippu kantajalta pois, että mitä mieltä he oikeastaan tästä paraatijutusta oikein ovat. Niin että oikein lapsilta ja nuorilta kyseltäisiin, että mikä Herran tähden saa teidät joka vuosi tänne tulemaan. Siinä voisi olla (vieläkin enemmän) arvostettavan paraatin menestyskonsepti vuoteen 2025 saakka.
Kirjoittaja on viettänyt aikaansa paraatissa kahtenakymmenenäviitenä vuotena. Välillä räkä poskella, välillä kyynel. Harvemmin voittajana, useammin LiPin voittohuutoja salaa nyrpeänä katsellen ja kuunnellen. Joka kerta tuntuu paraatin aikana sydämessä pieni nytkähdys. Tämä on aika jees, kirjoittaja ajattelee ja puristaa huulensa yhteen, jottei herkistyminen sekoittaisi asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti